Aloitin audiovisuaalisen viestinnän opiskelun Amiedussa huhtikuussa 2010. Sitä edelsi vuosi työttömyyttä.
Olin ollut työelämässä melkein 12 vuotta saman työnantajan palveluksessa. Shokki oli suuri, kun tieto yt-neuvotteluista saavutti minut.
Olin lähtijöiden joukossa, tunsin suurta katkeruutta, koska minunkin jälkeeni oli tullut tekijöitä, jotka saivat pitää työpaikkansa. Toivon, että tämä vääryys tässä maassa joskus oikaistaan, että kauemmin palvelleet
saisivat pitää työpaikkansa ja ne viimeiseksi tulleet sitten laitettaisiin pois, jos joku on pakko irtisanoa.
Lähdin suurella innolla opiskelemaan ja olin kiitollinen opiskelupaikasta, avomieheni lupasi auttaa taloudellisesti opiskelujen ajan.
Kesällä 2010 tuli shokki nro 2; avomieheni ilmoitti muuttavansa pois, kävi ilmi, että oli rakastunut tyttöystävääni, mutta ei saanut sitä minulle sanotuksi. Kauhea paniikki ja pelko iski, miten nyt pärjään, miten käy opiskelujen, miten saan maksettua asuntoa? Taas katkeruus täytti mieleni, miksi minulle? Taas!
Ei auttanut kuin nöyränä lähteä pankkiin sopimaan, jos saisi helpotusta lainan maksuun ja järjestyihän se, kiitos pitkäaikaisen pankkisuhteeni. Kurjan kesän jälkeen, jolloin yritin koota itsetuntoni rippeitä, opiskelu jatkui, mutta minulta oli puhti pois, keskittymiskyky kadonnut. Vaikka kuinka yritin päästä kiinni etätehtäviin, en saanut itseäni istutettua koneen ääreen ja tehtäviä alkoi kasaantumaan rästiin.
Puhuin ystäville, itkin ystäville, kävin juttelemassa terapeutille, silti tämä aika tuntuu menneen jonkunlaisessa shokkitilassa, jolloin normaali minäni ei ole pystynyt toimimaan ja pakottamaan itseään
asioihin.
Sain kerättyä itseni kasaan ja päätin yrittää jatkaa syksyllä 2010. Tuli tieto, että äiti on kaatunut kotonaan ja joutunut sairaalaan. Apua tarvittiin, äitini on isäni omaishoitaja ja häntä kävin auttamassa päivittäin, samoin hoitelin laskuja, asioita, heidän puolestaan, kävin siivoamassa, puhumassa isälle, keittämässä kahvia, sopimassa asioista kotihoidon kanssa. Siihen latistui yritykseni opiskeluun. Lähitunneilla olen yrittänyt jaksaa käydä kaikesta huolimatta ja kiitos opiskelutovereilleni, jotka aina ovat iloisia minutkin nähdessään, olen jaksanut Amiedussa käydä, keskittymiskyky ei aina ole ollut parhainta mahdollista, mutta yritetty on.
Helmikuussa 2011 kolmas shokki, rakas koirani Ina, sairastui ja vietiin eläinlääkärille, yskää vain oli, mutta kävikin ilmi, että on vakavasti sairas, kasvain pernan vieressä ja sinne lääkärille tyttö piti jättää, hyvästit olivat itkuiset, karmeat ja lyhyet.
Yksin kotona, ei osaa olla, ei kaveria vieressä kiehnäämässä eikä antamassa pusuja, pohjaton ikävä.
Ei jaksa tehdä mitään, rästit kasvavat ja epätoivo alkaa vallata mielen, koulussa käyn, yritän.
Nyt huhtikuussa 2011 kaikki muut innoissaan viimeistelevät lopputyötään, en ole edes aloittanut, mieltä painaa tekemättömät etätehtävät, jo viime talvelta ja syksyltä, miksi voimat eivät riittäneet, mitä opettajat ajattelevat, miten minun käy, huoli tulevaisuudesta, työpaikasta, saanko enää ikinä, miten opiskelut loppuun? Pelkkiä kysymyksiä on päässäni ja voimia niin vähän.
Tämän sain tehtyä, tehtävä tämäkin, sosiaalisen median kurssilta, olen aina rakastanut kirjoittamista ja tämä onkin helppo tehdä, olisivatpa kaikki tehtävät näin helppoja.
Kiitos opiskelukavereille kaikesta tuesta ja kiitos opettajille kärsivällisyydestä, sitä tarvitaan vieläkin.
Virva Tuulia
